Turhaa maitoa
Pidin vain hädin tuskin kiinni maitopurkista kädessäni, ikään kuin testasin milloin ote herpaantuu. En välittänyt maidosta, pitkin asfalttia minun puolestani. Ympärillä suhisi; heinä puut, kimalaiset, jotka etsivät viimeisiä kesän mesiä. Olisin tahtonut käskeä niitä luovuttamaan, kertoa tulevaisuudesta, kun viikon päästä ne olisivat kituvana mattona jalkakäytävällä. Niiden yritteliäisyys, viimeiseen asti sinnittely, ärsytti minua. Se sai oman velttouteni tuntumana raukkamaiselta. “Miten minä en muka jaksa kun nuokin jaksaa?”
Onko kimalaista joka ei yritä kuolemaan asti? Onko kimalaista joka hyvissä ajoin etsii mukavan paikan jossa kuolla, lepuuttaa viimeiset päivät?
Korvan juuressa surahti, maitopurkki tippui. Se ei mennyt edes rikki. Yhteen kulmaan tuli vain pieni painauma. Vitutti. Ehjä purkki piti poimia vielä mukaan, viedä kulissimaisesti jääkaappiin, siihen asti että siihen tulee paakkuja. Vasta sitten pääsen siitä eroon.
Maassa maitopurkin vieressä pöristeli kimalainen. Se ei näyttänyt pääsevän enää lentoon. Olisin voinut nostaa sen kukkaan, tarjota viimeisen aterian. Olisin voinut liiskata sen maitopurkin luttaantuneella pohjalla. En tehnyt kumpaakaan. Nostin maitopurkin ja huolestuin siitä miten lämmintä se jo on, niin kuin ihmisen kuuluu tehdä. Kimalainen jäi surisemaan, mettä kohti pyrkien, niin kuin kimalaisen kuuluu tehdä. Mikä minä olen luonnon järjestystä rikkomaan.
Auringonnousu
-Hei sinä!
-Niin?
-Tarvitsisin vähän apua.
-Anteeksi, en voi auttaa.
-Kyllä voit! Odota hetki, sinähän tunnet Kirsin?
-Joo, yhden Kirsin kyllä.
-Pellosen?
-Kyllä, joo, naapuri.
-Voisitko viedä tämän Kirsille?
-Mikä se on?
-Se on tärkeä juttu, ei mitään pahantahtoista, ole niin kiltti.
-Osaako Kirsi odottaa tätä?
-En tiedä, ei ehkä, tai ehkä osaakin, mutta jos vain voisit vaikka postiluukusta pudottaa?
-Mikset vie itse?
-On semmonen tilanne etten voi viedä itse, ole niin kiltti!
-No… tän kerran, mutta jos se kysyy niin kerron minkä näköseltä sain.
-Kiitos, Kiitos tosi paljon!
Kirsi avaa oven. Työpäivä on ollut ihan mahdoton, kauppareissuun ei ollut voimia. Onneksi kotona odottaa leipätarpeet. Hän on astua pienen kirjekuoren päälle, joka eteisen matolla nököttää. Ergonomiset työkengät riisuttuaan, hän nostaa kuoren. Siinä ei ole osoitetta, ei edes nimeä. Kirsi ei malta siirtyä keittiöön, vaikka eteisen valo on himmeä ja välkkyy välillä sammuksiin. Pieni kuori pitää sisällään monesti taitellun kirjeen.
Hei Kirsi!
Tuntuu hölmöltä ja laimealta aloittaa Hei:llä, mutten tiedä muita kirjeen aloituksia. En osaa yhtään arvioida millaisia tunteita tällainen yhteydenotto sinussa nostaa esiin. Tarkistin facebookista ettei sinulla ainakaan ole ketään uutta tällä hetkellä. Ehkä suot minulle tämän kirjeen pituisen hetken.
En tiedä miten aloittaa joten aloitan siitä päivästä 2 vuotta sitten. Muistat varmaan jotain siitä aamusta, minä muistan tämän; Jo heti aamulla kun heräsin päivä tuntui eriltä. Olin energinen ja jostain syystä tiesin ottaa passin mukaan. En voinut katsoa kasvojasi, mutta silti näin silmissäni rauhalliset piirteesi, joita olin niin monesti katsonut. Päivä olisi ollut erilainen jos olisin katsonut kasvojasi. Olisin mennyt töihin ja hakenut kotiin tullessa tuoreen chiapattan tomaattikeiton kanssa. Mutta juuri siksi en katsonut. Nukkuessani tarkoitukseni oli selvinnyt minulle. Vakuutan ettei asiani selvyys vähentänyt kaipuutani takaisin. En ajanut sinä aamuna töihin. Olin lentokentällä kun lähetin sen viestin. Se oli pakko laittaa etten kääntyisi takaisin. Viesti varmisti seuraavat tekoni. Vakuutin sillä itseni. Sanoin etten palaa, mutta nyt olen palannut. Sanoin ettet näe minua enää ja sen mahdollisuuden haluan sinulle jättää. Lensin Osloon ja jatkoin sieltä lautoilla pohjoiseen päin. Luulin pakenevani, en sinua, mutta monia muita asioita. Alussa käytin paljon aikaa että löytäisin oikeat sanat niille asioille, mutten onnistunut.
Nessnan kaupungissa minulle selvisi etten ollut pakomatkalla. Aikani Nessnassa antoi vastaukset elämäni kysymyksiin, niihin joita aina sinunkin kuullesi kysyin. Tapasin erään. Hän osasi minua odottaa, oli kuulemma minua kutsunut. Hänen kodissaan vuonon rinteellä puhuimme loputtoman paljon. Hän oli asunut vuonolla vuosia, silloin kun saavuin. Hänellä oli kuin puuttuva puolisko niistä asioista jotka tiesin. Kun kysyin hän osasi vastata, mutta ilman kysymystä eivät olleet vastaukset löytyneet. Kun hän kysyi minä osasin vastata. En siksi että olisin kuullut jostain tai lukenut kirjasta. Tieto tuli tuntemattomuudesta, kuin pulppusi ulos suusta. Emme kirjoittaneet mitään ylös, keskustelu tuntui olevan riittävä siihen muutokseen, mikä sen on tarkoitus synnyttää.
Palaan sinuun nyt, jos ei tämä vakuuttanut sinua jatka vielä hetki. Valkoinen biisoni syntyi amerikassa. Siitä oli lehdessä, luit sen varmasti. Olet aina huomannut merkit. Biisoni ilmaisee sitä mitä me saimme vuonolla tietää. Suuri muutos on tulossa. Maailman nyrjähdys. En kirjoittaisi näin suoraan jos en aavistaisi sinun tietävän siitä myös. Saimme vuonolla vastauksia. En tiedä muutoksen luonnetta, mutta en mitään niin paljon toivoisi kuin että saisin ottaa tuntemattoman ajan vastaan sinun kanssasi. Meillä on osamme. Oletko huomannut ajatukset jotka eivät ole sinun? Nessnassa tapaamani lähti myös lähestymään rakastaan. Epäröin hänelle, ottaisitko minut vastaan. Kysyin tiesikö hän oikeita sanoja joilla saan ilmaistua julman lähtöni välttämättömyyden. Hän käski sanoa että ne oudot auringonnousut, jotka hehkuvat silmissäsi, juuri ennen kuin heräät, ne auringonnousut joiden värit leimuavat kuin revontulet ja saavat itse auringon kuvan värisemään, niissä hetkissä on tieto joka saa sinut vakuuttumaan. Todella toivon vuonoajan ystäväni valinneen oikeat sanat, sanat jotka sopivat silmien takaisiin kuviisi.
Jos tunnet tämän, jos tiedät mistä puhun, jos sydämmessäsi on sama aavistus. Pyydän että tapaat minut. Odotan sinua Kaatialan maasälpälouhoksella. 30.6 kello kolmelta yöllä, siellä korkeimman kuonakasan huipulla missä muskoviitin välke maassa on tiheimmillään.
Rakkaudella: Eero
Kirsi tunsi nuo asiat joista Eero puhui. Hän oli lukenut valkoisesta biisonista. Hyljätyksi tulemisen pakottava suru, viha ja epätietoisuus sumensivat muistot auringonnousu-unista kyynelputouksellaan. Illalla 29.6 Kirsi nousi autoonsa, samaan jonka oli hakenut Helsinki-Vantaan lentokentältä, Eeron sen sinne hyljättyä. Hän ajoi muutaman tunnin hämärässä kesäyössä. Hän istui huoltoasemalla odottamassa, koska ei halunnut olla liian aikaisin perillä. Huoltoaseman kahvi ja suklaa upposivat hitaasti. Louhosta edeltävä hiekkatie näytti erilaiselta kuin Kirsi muisti. Eero odotti kivikasan päällä niin kuin oli kirjoittanut. Hänen lähtönsä kipu suli pois Kirsin muistoista. Lähelle päästyään kyyneleet tekivät pieniä puroja jotka yhdistyivät ja erkaantuivat päätyen kiiltävään maahan. Ennen kuin sanaakaan oli ehditty vaihtaa alkoi taivaanrannan sävy muuttaa muotoaan. Kuin asfaltti kuumana päivänä horisontti alkoi väreillä. Väreisiin sekoittui värejä; vihreitä leimahduksia, sinisiä raitoja, hohtavan punaisia pisteitä. Kirkkaita halorenkaita muodostui koko ajan laajemmalle alalle taivaankantta. Kirsi ja Eero katsoivat tätä äänetöntä lumousta. Auringon noustessa näkyviin valon väreet monistuivat ja lipuivat ristiin, kohdatessaan kirkkaasti välähtäen. Kuiskaten käytiin keskustelu:
-Eero tämä on se auringonnousu
-Niin
-Heräänkö nyt?
-Tämä on totta
-Maailman muuttuu
-Uusi aurinko nousee
